Yksinhuoltajuudesta koitan olla hiljaa, kun se aihe vaan tuntuu jakavan ihmisiä. Vaan, kyllä siitäkin on välillä jauhettava, koska se on niin olennainen osa minun elämää, vaikka en teekkään siitä sillai numeroa. Neonilla kertoi omassa blogissaan siitä, kuinka useimmilla tuntuu olevan niin ihmeelliset luulot yksinhuoltajien tukirahoista??? Sepäs se! Me saadaan tukia ovista ja ikkunoista niin, ettei tiedä mihin niitten rahojen kanssa joutuu - sijoitusneuvojalle? Minulla sitä pätäkkää tulee vielä kolminkertaisesti, koska onhan minulla kolme tulonlähdettä!
No! Miten se nyt menee. Saadaan lapslisät ja ne valtavat yksinhuoltajakorotukset siihen päälle. Lisäksi asumistukea, jota saa ihan kuka tahansa, koska se lasketaan perheen tulojen ja menojen mukaan. Eli - yksinhuoltajat eivät ole mitenkään erikoisasemassa. Sitten tulee tietysti ne elatusmaksut, joista olen jo aiemmin vuodattanut näillä riveillä. Ne maksut ovat siis niin minimaaliset kuin suinkin eikä niillä juuri kehumaan pääse. Palkkani on pieni. Teen erittäin ihanaa ja mielenkiintoista työtä, mutta se on ihan valtakunnallisestikin todistettu, että meillä on aneeminen palkka.
Rahaa ei siis ole tuhlattavaksi! Silti tuhlaan 
Me ollaan sitten ilman jotain muuta. Jotkut naiset laittavat rahaa vaatteisiin tms. minä en. Olen aina ollut vähävarainen, joten olen kasvanut venyttämään penniä ja kiristämään vyötä ja sillä sitten mennään. Lapsille koitan silti saada välillä jotain uutta. Tärkeämpää on se, että perusjutut ovat kunnossa. Kun harvoin herkutellaan, niin herkut maistuu herkulliselta!
Mitä tulee siihen, että yksinhuoltajille ollaan kateellisia, niin se on ikävää ja totta. Kannattaa kadehtia meidän omaa aikaa, jota loppujen lopuksi on vähän, verrattuna siihen, minkä ajan me sitten ollaan kokonaan niiden lasten kanssa! Vastaataan arjen pyörityksestä yksin. Sekin minusta on hämmästyttävää, että jos parisuhteessa oleva on pari päivää ilman sitä miestä, niin verrataan oloa yksinhuoltajuuteen??? Tätä saan kuulla tämän tästä. Ei siitä sen enempää.
Toinen on se sääli, jota tulee tai tuli, etenkin yksinhuoltajuuteni alkutaipaleella. Kun sekään ei auta. Sääliä en ole kaivannut koskaan, missään tilanteessa. Sellaisesta tulee vaan sellanen olo, ettei muka pärjää? Kun todellinen tilanne on se, että pärjään! Voi tietysti olla, että osa yksinhuoltajista kerjää sääliä, mutta uskoisin heidän olevan harvassa.
Se, että olen herättänyt kateutta, on varmaan se, kun minulla vaan menee niin hyvin Se ei tosin johdu yksinhuoltajuudesta, vaan siitä, että minulla on sellainen asenne! Perustyytyväinen, kuten Mimosa tästä aiheesta osuvasti kirjoitti!
Juttelin tässä taannoin erään kirjailijan kanssa siitä, kuinka sitä on jotenkin vaan niin masokisti, että kun sattuu vastoinkäymisiä, niin niistä vähän nii ku nauttii. Sitä kun haistaa kaikki draaman ainekset, niin sitten on taistelutahto päällä ja energiat jyllää. Siis, kuten on aina sanottu, vastoinkäymiset kuuluu elämään ja ne on tarkoitettu voitettavaksi!
www.pixdaus.com
Piste.
Onneksi ei oo miestä….
Kimmeli